Juttuja

Kesä lähti - minä jäin

Perjantai 23.10.2026 klo 11.20 - JariH

Nyt se on ohi. Se kesä.  Se on mennyt. Pois. 

Rannalla ei enää loju bikinibeibejä, joita vanha suomalaiseläkeläinen on voinut katsella vähän niinkuin ajankuluksi. Viattomasti. Kesän viimeiset turistit ovat häipyneet, rantabaarien ovet on suljettu ja aurinkotuolit pinottu odottamaan aikaa, jolloin ihmiset taas muistavat, että elämässä on muutakin kuin villasukat ja television kaukosäädin.

Kesällä  oli elämää. Oli naurua, musiikkia, moottoripyörien pärinää ja ihmisiä, jotka näyttivät siltä kuin heillä ei olisi koskaan ollut kiirettä mihinkään. Oli pitkiä iltoja, lämpimiä öitä, terassit täynnä iloisia ihmisiä joilla kaikilla oli se sama harhakuvitelma, että tällaisessa paikassa elämä on aina yhtä juhlaa.

Nyt rantakatu on hiljentynyt. Tuuli pyörittelee roskia pitkin katua, ja suljettujen baarien terassit näyttävät siltä kuin niiden pitäjät olisivat lähteneet vain hetkeksi hakemaan tupakkaa mutta unohtaneet palata.

Syksy on saapunut.

Täällä syksy ei tosin tarkoita sitä, että pitäisi kaivaa toppatakki esiin ja alkaa rakentaa iglua takapihalle. Mutta jossain vaiheessa ilta viilenee, aurinko katoaa vuorten taakse ja Adrianmeri alkaa näyttää siltä, ettei se aio tänäänkään tarjota mitään erityistä viihdettä.

Alkaa talven odotus. Tai oikeastaan talven pelko, jos nyt ihan rehellisiä ollaan.

Dalmatian talvi on omituinen. Se ei tule kerralla, se hiipii sisään pieninä annoksina. Ensin tulee sadepäivä. Sitten toinen. Kolmantena päivänä alkaa tuntua siltä, että aurinko on muuttanut pysyvästi jonnekin Espanjaan. Viikon päästä et enää muista, milloin viimeksi näit naapurin ja kuukauden kuluttua alat epäillä, että koko kylä on evakuoitu. Sinulle ei vain ole muistettu ilmoittaa asiasta.

Sitten tulee bura. Bura on tuuli, joka ei kysy  oletko menossa kauppaan, kävelylle vai muuten vain ulos haukkaamaan raitista ilmaa. Bura päättää puolestasi. Sinä et todellakaan mene mihinkään jos bura on sitä mieltä. Ja kun bura nukkuu, tulee jugo. Se tuo mukanaan kosteutta, harmautta ja sellaisen yleisen tunnelman, että elämässä olisi ehkä voinut tehdä parempiakin ratkaisuja. Esimerkiksi muuttaa jonnekin lämpimämpään.

Vaikka eihän tämä Kaštela mikään Siperia ole. Täällä on meri, vuoret, kauniit kylät ja päivittäin mahdollisuus käydä ulkona. Ainakin teoriassa. Käytännössä vettä tulee taivaalta vaakatasossa, tuuli yrittää irrottaa pään hartioista ja oma polvi muistuttaa, että eläkeläisen ruumis on eräänlainen käytetty auto, johon ei enää välttämättä saa kaikkia varaosia.

Niinpä elämä alkaa keskittyä kotiin. Sohvaan ja kaukosäätimeen. 

Kahvi. Aamiainen. Uutiset. Lounas. Televisio. Ehkä pieni kauppareissu, jos bura sallii ja polvi suostuu yhteistyöhön. Sitten televisio uudelleen, koska maailmassa tapahtuu jatkuvasti asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa, mutta joista on silti tärkeää tietää kaikki. Illalla sama. Sohva. Televisio. Jääkiekkoa jos on hyvä ilta. Paitsi että Jokerit häviää. Aina. 

Kun peli loppuu ja televisio sammutetaan, koti hiljenee. Silloin sen huomaa. Yksinäisyyden.

Ulkomaille muuttaminen oli aikanaan päätös, joka tuntui kivalta. Miksipä ei? Suomessa oli kylmää, pimeää ja märkää. Kaiken lisäksi eläkeläisen euro venyy täällä vähän pidemmälle. Adrianmeri on kaunis, ruoka hyvää ja suurin osa ihmisistä mukavia. Ainakin silloin jos satut heihin törmäämään.

Kesällä päätös tuntuu edelleen erinomaiselta. Silloin Kaštela on kuin postikortti, johon on vahingossa päätynyt asumaan. Elämä on ulkona, kadut täynnä ihmisiä ja illat pitkiä. Voi istahtaa terassille, katsella maailman menoa ja ajatella, että tässä sitä nyt ollaan. Elämästä tuli sittenkin tehtyä ihan kelvollinen ratkaisu. Minä elän elämää jota varten ihmiset säästävät päästäkseen edes käymään. Minä elän tavallisten ihmisten lomaa. Joka päivä. Ympäri vuoden.   

Talvella tuo päätös saa hieman toisenlaisen sävyn. Silloin ymmärtää, että ulkomailla asuminen on myös eräänlaista vapaaehtoista maanpakoa. Kukaan ei käske lähtemään Suomeen, eikä kukaan estä jäämästä tänne. Mutta kun sade rummuttaa ikkunaan neljättä päivää putkeen, alkaa jopa kotimaan harmaa marraskuu kuiskailla korvaan yllättäviä houkutuksia.

Sitä alkaa miettiä, mitä vanhat tutut tekevät. Kuka on sairastunut, kuka muuttanut, kuka kuollut ja kuka edelleen valittaa samoista asioista kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Suomessa saattaisi olla ihmisiä, joiden kanssa voisi juoda kahvia ja puhua aivan turhanpäiväisistä asioista. Tai joihin olisi ehkä hiema helpompi ottaa kontaktia. Täällä voi mennä päiviä, ettei vaihda kenenkään kanssa sanaakaan. Paitsi kaupan kassalla. Hvala. Vidimo se. Jos sitäkään.

Ja silti takaisin muuttaminen ei tunnu oikealta ratkaisulta. Ainakaan vielä. Kun on kerran rakentanut elämänsä tänne ei sitä noin vain pakata pahvilaatikkoon ja lähetetä postissa pohjoiseen. Vaikka joskus yksinäisyys tuntuu musertavan sinut. 

Sitä paitsi täällä on tuo meri. Vaikka se olisi kuinka harmaa, märkä ja vihainen, se on silti siinä. Adrianmeri. Elämäni meri. 

Nurkan takana odottavan talven ohjelmaan kuuluu yksi tehtävä: polvi.

Polvi on vaivannut jo pitkään eikä se ole osoittanut minkäänlaista halua osallistua yhteisiin suunnitelmiin. Polvi ei välitä Adrianmeren kauneudesta, se ei tykkää kävelyretkistä eikä se välitä siitä, että eläkeläisellä saattaisi olla vielä muutama asia tekemättä. Polvi toimii omien sääntöjensä mukaan.

Jos kävelet jonnekin, se valittaa. Jos jäät kotiin, se jäykistyy. Jos yrität kävellä portaita, se esittää vastalauseensa niin painokkaasti, että koko muu ruumis alkaa harkita luovuttamista.

Talvella on aikaa yrittää saada asia kuntoon. On aikaa selvittää, mitä polvelle voisi tehdä, tavata lääkäreitä ja jumpata kärsivällisesti. Tavoite ei ole enää juosta maratonia eikä kiivetä vuorille. Tavoite on huomattavasti vaatimattomampi, mutta sitäkin tärkeämpi. Tavoite on kävellä ensi keväänä normaalisti. 

Toiveena on että voisi lähteä rantakadulle ilman, että ensimmäinen sata metriä on neuvottelu oman anatomian kanssa. Että voisi kävellä vanhan kaupungin kujilla, poiketa kahville ja palata kotiin miettimättä jokaista askelta erillisenä urheilusuorituksena. Ja tehdä ensi vuoden työt ilman että on koko ryhmän hitain. Jos edes osa näistä onnistuu, talvi ei ole mennyt hukkaan.

Mikään ei onneksi kestä ikuisesti. Ei edes talvi. Juuri nyt rantakatu on tyhjä. Baarit ovat kiinni, terassit autioita ja meri näyttää siltä kuin se olisi menettänyt kiinnostuksensa koko ihmiskuntaa kohtaan. Mutta jossain vaiheessa sade loppuu. Bura puhaltaa viimeisen kerran vähän tavallista kovempaa, jugo väistyy ja aurinko alkaa taas lämmittää niin, että takki jää kotiin.

Sitten ensimmäinen kahvila avaa terassinsa. Joku kantaa ulos muutaman pöydän. Joku toinen ilmestyy kadulle shortseissa, vaikka lämpömittari näyttää vasta kuuttatoista astetta. Ensimmäiset turistit alkavat etsiä parkkipaikkaa ja kysellä, missä on vanha kaupunki, vaikka seisovat käytännössä sen portilla. Vähitellen elämä palaa.

Rantakatu täyttyy ihmisistä, baarit avaavat ovensa ja Adrianmeri muuttuu jälleen sellaiseksi, että sitä voisi katsella tuntikausia. Kesän huvitukset palaavat, bikinibeibet ilmestyvät rannalle ja vanha suomalaiseläkeläinen voi taas keskittyä täysin viattomaan ympäristön tarkkailuun. Ja jos polvi on saatu yhteistyökykyiseksi, tarkkailua voi  suorittaa myös kävellen.

En kuvittele, että kaikki olisi keväällä täydellistä. En kuvittele, että yksinäisyys katoaisi auringonpaisteessa tai että ikä lakkaisi näkymästä peilissä. Eikä polvikaan välttämättä muutu yhdessä talvessa nuoren miehen niveleksi, vaikka kuinka toivoisin.

Mutta ehkä voin tehdä jotakin sen eteen, että tuleva talvi olisi vähän helpompi. Ehkä sitä voisi opetella nauttimaan myös niistä päivistä, jolloin ei tapahdu mitään. Kahvikupista. Hyvästä kirjasta. Merestä, joka näkyy ikkunasta. Siitä ettei tarvitse lähteä mihinkään ellei huvita. Ja siitä omituisesta vapaudesta, joka syntyy, kun työelämän kiireet ovat takana ja elämä on omissa käsissä, vaikka nuo kädet eivät aina saisikaan edes polvea tottelemaan.

Sillä onhan tässä elämässä sentään jotakin, mitä monelta puuttuu: voit aloittaa aamun ilman herätyskelloa ja saat asua paikassa josta moni vaan haaveilee. Voit odottaa kevättä tässä Adrianmeren rannalla möllöttäen. Toki vähän yksinäisenä. Toki joskus itseään säälien. Ja aina välillä miettien, oliko tässä nyt sittenkään mitään järkeä.

Mutta ainakin vielä yksi talvi Kaštelassa. Muutamia kymmeniä sadepäiviä, muutamia jugoja ja buria. Muutama epätoivoinen yritys oppia Kroatiaa. Kunnes on taas kevät. Rantakatu herää, elämä palaa ja minä sen mukana. Ehkä vähän hitaammin kuin ennen, mutta toivottavasti ilman kirottua polvikipua. Adrianmeri on taatusti yhä tuossa. Yhä olemassa. Aivan kuten minäkin. Aivan tässä meren vieressä. Yksinäinen eläkeläinen.

Paska kesä

Sunnuntai 8.3.2026 klo 13.39 - JariH

Se on paska kesä tulossa. Kroatialainen kansanuskomus nimittäin kertoo, että maaliskuussa, tai kolmannessa kuukaudessa kuten täällä sanotaan, pitää olla kolme myrskypäivää eli buraa. Nämä kolme myrskyä takaavat kansanmeteorologien mukaan sen, että tulevasta kesästä tulee hieno, aurinkoinen ja lämmin. Jopa sato kasvaa paremmin jos kolmannessa kuukaudessa myrskyää kolme kertaa. 

Nyt tilanne on se, että eletään jo vaikka kuinka monetta päivää maaliskuuta, eikä myrskyjä näy eikä kuulu. Sen sijaan aurinko paistaa ja aina luotettava apteekin lämpömittari tuossa kadun toisella puolella näyttää iltapäivisin yli kahdenkymmenen asteen lämpötiloja. Eli ei tule kesästä mitään. Tuskin kasvaa edes oliivit. Eikä mandariinit. Kun ei myrskyä. Huoh…..

Onneksi päästään sentään torille toukokuussa. Eli viidentenä kuukautena kuten on tapana sanoa. Silloin nimittäin Linda Lampenius ja Parkkosen Pete voittavat Euroviisut. Ainakin jos uskomme kroatialaisia lehtiä. Ja miksipä emme uskoisi. Meille kaikille tutussa Net.hr -julkaisussa kerrotaan, että Suomi on valmis voittamaan Euroviisut. Esitellään Liekinheitin -biisi, Linda ja Pete. Tai no, biisistä kerrotaan lähinnä sen teema ja se että sitä ‘koristaa’ Lindan viulu. Loppu artikkelista hehkutetaan Lindaan. “Vaaleahiuksinen artisti on yksi Suomen tunnetuimmista klassisen musiikin muusikoista……Linda herättää lisäksi huomiota veistoksellisella vartalollaan ja pitkillä hiuksilla”, kirjoittaa Net.hr. Pete jää jutussa täysin sivuosaan, vaikka laulaa kyseisen biisin. Ja hyvin laulaakin. 

Sivumennen kerrottakoon, että olen henkilökohtaisesti halannut Lindaa suorassa tv -lähetyksessä vappuaattona muutama vuosi sitten. Taitaapa olla jopa muutama vuosikymmen sitten. Kysymyksessä oli MTV3:lla pyörinyt ohjelma nimeltään Huuma. Ohjelmassa oli Voita mainoskatko -niminen tietokilpailu, jossa oli mahdollisuus voittaa kanavalla mainostettuja tuotteita. Satuin voittamaan kyseisen kisan ja koska Linda esiintyi myös kyseisessä ohjelmassa, olimme yhtä aikaa lavalla lopputekstien aikana. Ja halasimme. Pääsin muuten ohjelman jälkeen jonojen ohi ravintolaan vaikka oli vappuaatto. Taisinpa saada jopa oluen tai kaksi talon piikkiin, koska olin juuri, saman iltana ollut televisiossa….

Lopuksi varoituksen sana. Minähän olen hehkuttanut Kroatiaa upeana ja turvallisena lomakohteena. Vaan nyt pitänee vetää sanansa takaisin ja varoitella tänne matkaa suunnittelevia. Ei kannata tulla. Ei ainakaan, jos uskomme naapurivaltio Serbian matkustussuosituksia. Ja miksipä emme uskoisi. Serbian ulkoministeriö julkaisee matkustussuosituksia aivan kuten Suomen vastaava ministeriö. Kertoo minne on turvallista matkustaa ja minne ei. Serbiassa on käytössä ns. liikennevalomalli, jossa ‘punaisiin maihin’ ei suositella matkustamista lainkaan ja keltaisen värin saaneisiin maihin ‘vain äärimmäisen välttämättömissä tapauksissa’. Vihreisiin kohteisiin voi reissata vapaasti. 

Serbia on uusinut suosituksensa ja Kroatia on päässyt 28 keltaisten maan joukkoon ainoana Euroopan valtiona. Serbian mukaan Kroatiassa esiintyy välikohtauksia sekä jännitteitä yhä useammin. Täällä on kuulemma epäsuotuisat turvallisuusolosuhteet. Näin varoittelee siis maa, jossa vielä vuosi sitten ihmiset osoittivat mieltään yli noin 400 kaupungissa ja kunnassa mm. hallituksen ja valtaapitävien korruptiota ja nepotismia vastaan. Näissä mielenosoituksissa kuoli 16 ihmistä. Itse henkilökohtaisesti miettisin muutaman kerran ennen Serbian reissua. 

Mutta mutta, jos puhutaan ihan totta ilman asennetta, niin kyllä viime aikoina serbit ovat kokeneet useita häirintätapauksia Kroatiassa. Väkivaltaa ei ole (vielä) esiintynyt, mutta tilanteet on koettu serbien puolelta hyvinkin uhkaavaksi ja pelottavaksi. Välikohtauksia on sattunut erilaisissa kulttuuritapahtumissa, mm. marraskuussa Splitissä Serbian kulttuurin päivänä ja urheilutapahtumissa kuten Balkanin karaten mestaruuskilpailuissa. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön (OSCE) tilaston mukaan Kroatiassa on viime vuonna kirjattu 53 ulkomaalaisiin kohdistunutta viharikosta ja näistä 21 on suunnattu serbejä vastaan. Kroatian johto on tuominnut tapaukset, mutta sitä syytetään, että se on normalisoinut ainakin jollain tasolla viharikokset nimenomaan serbejä kohtaan. 

Tämän hässäköinnin takana on äärioikeistolaiset tahot, jotka ammentavat vihansa ja oikeuttavat häiriköintinsä vuosien 1991-1995 käydyn sodan jättämillä arvilla. Sodan traumat, nationalistinen politiikka ja äärioikeiston nousu ruokkivat toisiaan ja oikeuttavat joidenkin mielestä nimenomaan serbien ahdistelun ja heidän uhkailemisen. Olivathan serbit sodassa aggressiivisia raakalaisia. En välttämättä kiellä tätä, serbit todellakin tekivät paljon todistettuja sotarikoksia, mutta en oikein jaksa ymmärtää, että miksi vielä nyt, reilut kolmekymmen vuoden jälkeen, pitää vetää mustat huput päähän ja mennä riehumaan johonkin serbien kulttuuritapahtumaan. 

Loppuun rauhoittavia sanoja. Kroatia on turvallinen maa, kyllä tänne uskaltaa matkustaa lomalle ilman että pitäisi edes varautua kokemaan mitään uhkatilanteita. Olen asunut täällä kahdeksan vuotta enkä ole koskaan, en koskaan, tuntenut itseäni millään tavalla uhatuksi. Pahin tapaus on ollut se, että ulkona kuivumassa olleet uimatossut hävisivät sieltä. Enkä ole kuullut että kukaan suomalainen, tai muu länsimaalainen turisti, olisi kohdannut suuremmin minkäänlaisia uhkaavia tilanteita. Joten tervetuloa vaan, Kroatia ei todellakaan ole sen turvattomampi kuin Suomi.  

Vetinen viikko

Lauantai 7.2.2026 klo 12.07 - JariH

Kylläpä on ollut märkä viikko. Keskiviikkona Kaštelaan iski tämän talven, itse asiassa koko tämän vuosikymmenen, pahin talvimyrsky. Adrianmeren pinta nousi, se nousi jopa 76 senttimetriä tavanomaista keskiarvoa ylemmäksi. Aallot olivat Adrianmeren mittakaavassa poikkeuksellisen kokoisia, Palagružassa, eli tuolla hieman kauempana avomerellä, mitattiin jopa 8,1 metrin korkuisia aaltoja.  Eikä tuulikaan ollut mikään pikku puhuri, etelästä puskeneen jugon puuskat olivat pahimmillaan 131,4 km/h. Tämä oli yksi mittaushistorian kovimpia tuulia nimenomaan etelän suunnasta. Metreissä sekunnissa tuo on muuten 36,5 m/s. Suomen ilmatieteenlaitoksen hirmumyrskyn raja on 33 m/s. 

Eikä Adrianmeri pysynyt kaukalossaan kun vauhtiin pääsi. Se kiipesi rantatörmän ylitse ensin rantakadulle ja jatkoi saman tien vanhaan kaupunkiin, talojen, baarien ja ravintoloiden alakerroksiin ja kellareihin. Kaikki tämä siksi, että nämä Kaštelan kylien vanhat kaupungit ovat jo lähtökohtaisesti merenpinnan alapuolella, kun vielä Adrianmeri kohosi lähes 80 cm tavanomaista korkeammalle ja aallotkin olivat melkoisia, eipä ollut ihme että kaupunki kastui. Pahimmat vauriot koettiin Kaštel Novissa ja Kaštel Štafilićissa, joissa palokunta pumppasi vettä pois taloista ja kuivatteli paikkoja vielä perjantainakin. Keskiviikkona, myrskyn vielä riehuessa Kaštelan palokunta sai illan aikana yli 200 avunpyyntöä kansalaisilta. 

Kaštelan talvimyrsky oli uutinen. Se oli niin iso uutinen, että se ylitti jopa kansallisen uutiskynnyksen Kroatiassa. Myrsky oli hyvin poikkeuksellinen, vaikkakin Kaštelan lahti, siis meri kaupungin edessä, on hyvin altis nimenomaan etelästä puhaltaville tuulille. Sieltä  on puhaltanut toki aiemminkin, mutta harvemmin näin kovaa ja suurta tuhoa aiheuttavaa kuin tällä viikolla. 

Vanha uskomus kertoo, että kun jugo eli etelätuuli, puhaltaa, ihmiset menevät sekaisin, tekevät huonoja irrationaalisia päätöksiä ja tekoja. Tiedä mitä kaikkea kaupungissa keskiviikkona tehtiin tai päätettiin, mutta sen tiedän että aika harva myrskystä kauheasti nautti.  

Parin vuoden kuluttua vastaavien tulvakatastrofien pitäisi olla historiaa. Kaštelan kaupunki on julkaissut suunnitelman, jossa pahimpien turvapaikkojen rantapengertä mm. juuri Kaštel Novissa levennetään ja korotetaan. Tämä suunnitelma esiteltiin tosin ensimmäisen kerran jo vuonna 2017, joten asia on ainakin hyvin mietitty. Keskiviikon tulva lienee pistänyt asioihin vihdoin vauhtia, ja töiden pitäisi alkaa tämän vuoden syksyllä turistisesongin päätyttyä. Uuden rantabulevardin arvioidaan olevan valmis vuonna 2028. Mutta. Mehän olemme Dalmatiassa, joten uskokoon aikatauluihin kuka haluaa….. Havainnekuvat ja uusi ranta näyttää kyllä sangen hienolta. Vaan niinhän ne havainnekuvat aina näyttävät. 

Sitten elämästä ulkomailla. Helsingin Sanomilla on viime viikkoina ollut muutama artikkeli, jossa ovat esitelleet ulkomaille muuttaneita ja siellä asuvia suomalaisia.  Ovat käyneet ainakin jossain pienessä espanjalaisessa kylässä tapaamassa siellä asuvaa suomalaispariskuntaa https://www.hs.fi/elama/art-2000011561231.html ja vierailleet Fuengirolassa tutkimassa miten suomalaiset asuvat https://www.hs.fi/kirjeenvaihtajat/art-2000011764061.html. Kävivät niin ‘ökyasunnossa’ kuin kimppakämpässä. Tämän tyyppinen tutkiva journalismi on taatusti mielenkiintoista luettavaa Suomessa, varsinkin jos takaraivossa on ikinä käynyt edes pieni ajatus ulkomailla asumisesta, mutta ulkomailla jo valmiiksi asuvalle jutut eivät juuri anna mitään. Paitsi että niistä voi tirkistellä ja vertailla että jaahas, tuolla asiat tehdään tulla tavalla, ja tuo juttu on noin siellä. Samalla tuntea sitä lämmintä tunnetta kuinka hyvin itsellä asiat ovat täällä Kaštelassa. Toki juuri nyt hieman kosteassa Kaštelassa.

Nyt kun lehdet tulivat puheeksi, niin mainittakoon vielä tähän loppuun, että jossain edellisessä jutuissa mainittua artikkelia allekirjoittaneesta net.hr sivustolla ei ole vielä julkaistu. Totesivat varmaan ettei tuon vanhan äijän tarina ketään kiinnosta. Tai jotain.  

Näin tällä erää. Seuraavaksi sitten jälleen kerran aivan jotain muuta. Jos nämä myrskyt vaikka tästä hieman rauhoittuisivat. Sillä myrskyn jälkeen on yleensä poutasää. Ainakin ennen seuraavaa myrskyä.