Juttuja

Kesä lähti - minä jäin

Perjantai 23.10.2026 klo 11.20 - JariH

Nyt se on ohi. Se kesä.  Se on mennyt. Pois. 

Rannalla ei enää loju bikinibeibejä, joita vanha suomalaiseläkeläinen on voinut katsella vähän niinkuin ajankuluksi. Viattomasti. Kesän viimeiset turistit ovat häipyneet, rantabaarien ovet on suljettu ja aurinkotuolit pinottu odottamaan aikaa, jolloin ihmiset taas muistavat, että elämässä on muutakin kuin villasukat ja television kaukosäädin.

Kesällä  oli elämää. Oli naurua, musiikkia, moottoripyörien pärinää ja ihmisiä, jotka näyttivät siltä kuin heillä ei olisi koskaan ollut kiirettä mihinkään. Oli pitkiä iltoja, lämpimiä öitä, terassit täynnä iloisia ihmisiä joilla kaikilla oli se sama harhakuvitelma, että tällaisessa paikassa elämä on aina yhtä juhlaa.

Nyt rantakatu on hiljentynyt. Tuuli pyörittelee roskia pitkin katua, ja suljettujen baarien terassit näyttävät siltä kuin niiden pitäjät olisivat lähteneet vain hetkeksi hakemaan tupakkaa mutta unohtaneet palata.

Syksy on saapunut.

Täällä syksy ei tosin tarkoita sitä, että pitäisi kaivaa toppatakki esiin ja alkaa rakentaa iglua takapihalle. Mutta jossain vaiheessa ilta viilenee, aurinko katoaa vuorten taakse ja Adrianmeri alkaa näyttää siltä, ettei se aio tänäänkään tarjota mitään erityistä viihdettä.

Alkaa talven odotus. Tai oikeastaan talven pelko, jos nyt ihan rehellisiä ollaan.

Dalmatian talvi on omituinen. Se ei tule kerralla, se hiipii sisään pieninä annoksina. Ensin tulee sadepäivä. Sitten toinen. Kolmantena päivänä alkaa tuntua siltä, että aurinko on muuttanut pysyvästi jonnekin Espanjaan. Viikon päästä et enää muista, milloin viimeksi näit naapurin ja kuukauden kuluttua alat epäillä, että koko kylä on evakuoitu. Sinulle ei vain ole muistettu ilmoittaa asiasta.

Sitten tulee bura. Bura on tuuli, joka ei kysy  oletko menossa kauppaan, kävelylle vai muuten vain ulos haukkaamaan raitista ilmaa. Bura päättää puolestasi. Sinä et todellakaan mene mihinkään jos bura on sitä mieltä. Ja kun bura nukkuu, tulee jugo. Se tuo mukanaan kosteutta, harmautta ja sellaisen yleisen tunnelman, että elämässä olisi ehkä voinut tehdä parempiakin ratkaisuja. Esimerkiksi muuttaa jonnekin lämpimämpään.

Vaikka eihän tämä Kaštela mikään Siperia ole. Täällä on meri, vuoret, kauniit kylät ja päivittäin mahdollisuus käydä ulkona. Ainakin teoriassa. Käytännössä vettä tulee taivaalta vaakatasossa, tuuli yrittää irrottaa pään hartioista ja oma polvi muistuttaa, että eläkeläisen ruumis on eräänlainen käytetty auto, johon ei enää välttämättä saa kaikkia varaosia.

Niinpä elämä alkaa keskittyä kotiin. Sohvaan ja kaukosäätimeen. 

Kahvi. Aamiainen. Uutiset. Lounas. Televisio. Ehkä pieni kauppareissu, jos bura sallii ja polvi suostuu yhteistyöhön. Sitten televisio uudelleen, koska maailmassa tapahtuu jatkuvasti asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa, mutta joista on silti tärkeää tietää kaikki. Illalla sama. Sohva. Televisio. Jääkiekkoa jos on hyvä ilta. Paitsi että Jokerit häviää. Aina. 

Kun peli loppuu ja televisio sammutetaan, koti hiljenee. Silloin sen huomaa. Yksinäisyyden.

Ulkomaille muuttaminen oli aikanaan päätös, joka tuntui kivalta. Miksipä ei? Suomessa oli kylmää, pimeää ja märkää. Kaiken lisäksi eläkeläisen euro venyy täällä vähän pidemmälle. Adrianmeri on kaunis, ruoka hyvää ja suurin osa ihmisistä mukavia. Ainakin silloin jos satut heihin törmäämään.

Kesällä päätös tuntuu edelleen erinomaiselta. Silloin Kaštela on kuin postikortti, johon on vahingossa päätynyt asumaan. Elämä on ulkona, kadut täynnä ihmisiä ja illat pitkiä. Voi istahtaa terassille, katsella maailman menoa ja ajatella, että tässä sitä nyt ollaan. Elämästä tuli sittenkin tehtyä ihan kelvollinen ratkaisu. Minä elän elämää jota varten ihmiset säästävät päästäkseen edes käymään. Minä elän tavallisten ihmisten lomaa. Joka päivä. Ympäri vuoden.   

Talvella tuo päätös saa hieman toisenlaisen sävyn. Silloin ymmärtää, että ulkomailla asuminen on myös eräänlaista vapaaehtoista maanpakoa. Kukaan ei käske lähtemään Suomeen, eikä kukaan estä jäämästä tänne. Mutta kun sade rummuttaa ikkunaan neljättä päivää putkeen, alkaa jopa kotimaan harmaa marraskuu kuiskailla korvaan yllättäviä houkutuksia.

Sitä alkaa miettiä, mitä vanhat tutut tekevät. Kuka on sairastunut, kuka muuttanut, kuka kuollut ja kuka edelleen valittaa samoista asioista kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Suomessa saattaisi olla ihmisiä, joiden kanssa voisi juoda kahvia ja puhua aivan turhanpäiväisistä asioista. Tai joihin olisi ehkä hiema helpompi ottaa kontaktia. Täällä voi mennä päiviä, ettei vaihda kenenkään kanssa sanaakaan. Paitsi kaupan kassalla. Hvala. Vidimo se. Jos sitäkään.

Ja silti takaisin muuttaminen ei tunnu oikealta ratkaisulta. Ainakaan vielä. Kun on kerran rakentanut elämänsä tänne ei sitä noin vain pakata pahvilaatikkoon ja lähetetä postissa pohjoiseen. Vaikka joskus yksinäisyys tuntuu musertavan sinut. 

Sitä paitsi täällä on tuo meri. Vaikka se olisi kuinka harmaa, märkä ja vihainen, se on silti siinä. Adrianmeri. Elämäni meri. 

Nurkan takana odottavan talven ohjelmaan kuuluu yksi tehtävä: polvi.

Polvi on vaivannut jo pitkään eikä se ole osoittanut minkäänlaista halua osallistua yhteisiin suunnitelmiin. Polvi ei välitä Adrianmeren kauneudesta, se ei tykkää kävelyretkistä eikä se välitä siitä, että eläkeläisellä saattaisi olla vielä muutama asia tekemättä. Polvi toimii omien sääntöjensä mukaan.

Jos kävelet jonnekin, se valittaa. Jos jäät kotiin, se jäykistyy. Jos yrität kävellä portaita, se esittää vastalauseensa niin painokkaasti, että koko muu ruumis alkaa harkita luovuttamista.

Talvella on aikaa yrittää saada asia kuntoon. On aikaa selvittää, mitä polvelle voisi tehdä, tavata lääkäreitä ja jumpata kärsivällisesti. Tavoite ei ole enää juosta maratonia eikä kiivetä vuorille. Tavoite on huomattavasti vaatimattomampi, mutta sitäkin tärkeämpi. Tavoite on kävellä ensi keväänä normaalisti. 

Toiveena on että voisi lähteä rantakadulle ilman, että ensimmäinen sata metriä on neuvottelu oman anatomian kanssa. Että voisi kävellä vanhan kaupungin kujilla, poiketa kahville ja palata kotiin miettimättä jokaista askelta erillisenä urheilusuorituksena. Ja tehdä ensi vuoden työt ilman että on koko ryhmän hitain. Jos edes osa näistä onnistuu, talvi ei ole mennyt hukkaan.

Mikään ei onneksi kestä ikuisesti. Ei edes talvi. Juuri nyt rantakatu on tyhjä. Baarit ovat kiinni, terassit autioita ja meri näyttää siltä kuin se olisi menettänyt kiinnostuksensa koko ihmiskuntaa kohtaan. Mutta jossain vaiheessa sade loppuu. Bura puhaltaa viimeisen kerran vähän tavallista kovempaa, jugo väistyy ja aurinko alkaa taas lämmittää niin, että takki jää kotiin.

Sitten ensimmäinen kahvila avaa terassinsa. Joku kantaa ulos muutaman pöydän. Joku toinen ilmestyy kadulle shortseissa, vaikka lämpömittari näyttää vasta kuuttatoista astetta. Ensimmäiset turistit alkavat etsiä parkkipaikkaa ja kysellä, missä on vanha kaupunki, vaikka seisovat käytännössä sen portilla. Vähitellen elämä palaa.

Rantakatu täyttyy ihmisistä, baarit avaavat ovensa ja Adrianmeri muuttuu jälleen sellaiseksi, että sitä voisi katsella tuntikausia. Kesän huvitukset palaavat, bikinibeibet ilmestyvät rannalle ja vanha suomalaiseläkeläinen voi taas keskittyä täysin viattomaan ympäristön tarkkailuun. Ja jos polvi on saatu yhteistyökykyiseksi, tarkkailua voi  suorittaa myös kävellen.

En kuvittele, että kaikki olisi keväällä täydellistä. En kuvittele, että yksinäisyys katoaisi auringonpaisteessa tai että ikä lakkaisi näkymästä peilissä. Eikä polvikaan välttämättä muutu yhdessä talvessa nuoren miehen niveleksi, vaikka kuinka toivoisin.

Mutta ehkä voin tehdä jotakin sen eteen, että tuleva talvi olisi vähän helpompi. Ehkä sitä voisi opetella nauttimaan myös niistä päivistä, jolloin ei tapahdu mitään. Kahvikupista. Hyvästä kirjasta. Merestä, joka näkyy ikkunasta. Siitä ettei tarvitse lähteä mihinkään ellei huvita. Ja siitä omituisesta vapaudesta, joka syntyy, kun työelämän kiireet ovat takana ja elämä on omissa käsissä, vaikka nuo kädet eivät aina saisikaan edes polvea tottelemaan.

Sillä onhan tässä elämässä sentään jotakin, mitä monelta puuttuu: voit aloittaa aamun ilman herätyskelloa ja saat asua paikassa josta moni vaan haaveilee. Voit odottaa kevättä tässä Adrianmeren rannalla möllöttäen. Toki vähän yksinäisenä. Toki joskus itseään säälien. Ja aina välillä miettien, oliko tässä nyt sittenkään mitään järkeä.

Mutta ainakin vielä yksi talvi Kaštelassa. Muutamia kymmeniä sadepäiviä, muutamia jugoja ja buria. Muutama epätoivoinen yritys oppia Kroatiaa. Kunnes on taas kevät. Rantakatu herää, elämä palaa ja minä sen mukana. Ehkä vähän hitaammin kuin ennen, mutta toivottavasti ilman kirottua polvikipua. Adrianmeri on taatusti yhä tuossa. Yhä olemassa. Aivan kuten minäkin. Aivan tässä meren vieressä. Yksinäinen eläkeläinen.

Uskomuksia ja perinteitä

Lauantai 22.11.2025 klo 13.36 - JariH

Se on syksy nyt. Ainakin täällä Kaštelassa. Täällä on sadellut tätä kirjoitettaessa useampi päivä putkeen ja tänään sadetta rytmittää vielä melko mellevä tuuli. Eikä lämpöäkään ole kuin 7 astetta. Niinpä aamuisin yhä edelleen jatkuvat aamulenkit ovat olleet melkoisen märkiä ja verrattain vilpoisia. Kaiken lisäksi samanlaista keliä on ennusteiden mukaan luvassa vielä ainakin viikko…. huoh. Se on siis syksy. Kuten todettu. 

Kiitoksia muuten edelliseen kirjoitukseen tulleista kommenteista. Oli mukava huomata, että Kroatian (lähi)historia ja Vukovarin tapahtumat kiinnostavat. Sain todella monta viestiä joissa tuon tarinan kertomista kiiteltiin. Osalle tapahtumat olivat aivan uusia, osa muisteli kuinka oli seurannut tapahtumia kotoa käsin, osa jopa herkistyi siitä mitä Vukovarissa tapahtui. Saattaapi siis olla, että näitä historiapläjäyksiä tulee vielä lisää tulevaisuudessakin kun niistä kerran pidätte. 

Ja sitten tämän kirjoituksen varsinaiseen aiheeseen eli kroatialaisiin, varsinkin dalmatialaisiin, uskomuksiin ja kansanperinteisiin. Jotka luvalla sanoen saattavat olla osittain hieman huvittavia. 

Lähdetään liikkeelle säähän liittyvillä asioilla kun kerran tämä koko juttukin alkoi sääkatsauksella. Täällähän tulee verrattain usein ja tuuli tulee yleisesti joko pohjoisesta tai etelästä. Luonnollisesti näille molemmille on aivan omat selityksensä ja merkityksensä. Niinpä pitää olla tarkkana että mistäpäin sitä tänään oikein tulee. 

Pohjoistuulen, eli buran, aikana on kiellettyä kiroilla koska jos kiroilet, tuuli suuttuu ja sytyttää talosi tuleen. Saattaa kyllä olla että minulta on muutama kirosana päässyt kun bura on puhallellut oikein kunnolla. Vaan kun olen kiroillut suomeksi sitä ei varmaan lasketa. Taloni ei ole palanut kertaakaan. Ainakaan vielä. 

Kun puhaltaa etelästä, tuulta kutsutaan jugoksi. Se onkin sitten hieman vakavampi tuuli. Jugo aiheuttaa nimittäin mielialan laskua, hermostuneisuutta ja lisää kuulemma jopa rikollisuutta. Niinpä keskiajalla Dubrovnikissa jugon  aikana tehdyistä rikoksista sai lievemmän tuomion kuin tyynellä säällä tehdyistä. Nykykäytäntöä en valitettavasti tunne. 

Myös kotona saattaa vaania vaara. Tätä vaaraa kutsutaan propuh’ksi eli suomeksi läpivedoksi. Sitä on syytä vältellä viimeiseen asti, sillä läpiveto asunnossa aiheuttaa kaikenlaisia sairauksia kuten päänsärkyä, tulehduksia, niska- ja selkäsärkyä ja jopa vakavia pitkäaikaisempia sairauksia. Ja jos et halua sairastua virtsatietulehdukseen tai johonkin munuaistautiin, kannattaa välttää istuskelua kylmällä betonilla, lattialla tai maassa. Niin, ja kassia tai käsilaukkua ei kannata laittaa lattialle koska jos sen sinne laittaa, menettää rahaa eikä menesty muutenkaan taloudellisesti.  

Yksi tapa on syytä muistaa jos tuttusi saa lapsen Dalmatiassa. Kun näet vauvan ensimmäisen kerran, unohda Suomesta tuttu tapa kehua häntä nätiksi, lutuseksi ja söpöksi. Ei, täällä sinun pitää haukkua vastasyntynyttä rumaksi lapseksi. Tämä kuulemma takaa, että lapsesta kasvaa kaunis ja fiksu ihminen. Kun haukut häntä vauvana rumaksi, karkoitat samalla pahat henget lapsen ympäriltä. Ihan henkilökohtaisesti täytyy todeta, että varsinkin tyttövauvoja on täällä Dalmatiassa todennäköisesti haukuttu todella huolella, sen verran nättiä tyttöä tuolla kaduilla kulkee. 

Muista myös se, että kun olet raskaana, sinun ei pidä mennä kylmään suihkuun eikä mereen. Eikä ilmastointilaitetta kannata pitää päällä yöllä, sillä se saattaa tappaa sinut nukkuessasi. Kylmää vettä kannattaa vältellä myös treenin jälkeen, sillä se aiheuttaa sinulle väistämättä keuhkokuumeen. Itse käyn kyllä aamulenkin jälkeen kesäisin Adrianmeressä joka päivä, mutta ehkä 20-24 asteen vesi ei sitten ole riittävän kylmää kun ei se keuhkari ole iskenyt. Ainakaan vielä. 

Jos nyt sitten et ole noudattanut edellä mainittuja sääntöjä ja ohjeita ja sairastut, silloin kannattaa syödä raakaa sipulia. Varsinkin jos sinulla on flunssa. Kuumetta alentaa se, että viipaloit perunan ja asetat viipaleet otsallesi. Ja jos turvottaa, kaalilehdillä turvotus laskee taatusti. 

Lopuksi ultimaalinen parannuskeino kaikkeen. Oli sinulla sitten flunssa, kuumetta, jalka poikki, riitoja puolison kanssa, rahahuolia, jos suosikkijoukkueesi häviää toistuvasti, maata hallitsee paska hallitus tai olet jäänyt työttömäksi, kaikkeen tähän auttaa rakija. Eli paikallinen pontikka. Se on aivan ylittämätön lääke - no, ihan kaikkeen. Joten turha mennä apteekkiin, hanki jostain rakijapullo, joita on muuten montaa eri makua, ja napsi siitä pari siivua. Ja kas, tauti ja huolet on voitettu ja selätetty. Ja sen hallituksen politiikkaa lienee sekin ihan ok. 

Syksy saa

Lauantai 1.11.2025 klo 10.27 - JariH

Kyllä se nyt on vaan niin, että kesä on ohi. Jopa täällä palmun alla. Syksy siis saa. Se tarkoittaa sitä, että ilma ei ole enää kauhean kuuma, nyt pukkaa enää vaan semmoisia 18-21 asteen lämpötiloja. Öisin on on sitten selkeästi viileämpää, elohopea saattaa pudota jopa alle kymmenen asteen.

Sateiden mahdollisuus kasvaa. Vielä ei ole ihan kauheita kaatosateita ollut, mutta vanhasta kokemuksesta tiedän, että talviaikaan saattaa sataa lähes päivittäin. Muistan erään kevättalven, jolloin sade alkoi helmikuussa ja loppui joskus kesäkuun alussa. Jokaikinen päivä satoi. Tai ainakin se tuntui siltä. 

Myös tuulet voimistuvat. Ei meillä täällä mitään Jamaikalla riehuvan hirmumyrskyn kaltaisia tuulia ole koskaan, tai ei ainakaan ole tähän asti ollut, mutta kyllä täälläkin ajoittain melko pontevasti puuhaltelee. Ja kun lämpötila painuu vaikkapa viiteen asteeseen ja pohjoistuuli bura puhaltelee, voin kertoa että silloin on kylmä. Jopa kotona. Se kaveri, jonka piti asentaa eristykset meidän taloon, taisi olla dalmatialaiseen tapaa kahvilla kun tätä mökkiä eristettiin. Olohuoneessa heiluu verhot sisällä kun oikeasta suunnasta puhaltaa. 

Tähän väliin ihan muutama sana menneestä kesästä. Varsinkin loppukesästä. Joka meni pitkälti pitkin poikin Eurooppaa pyöriessä työmatkojen puitteissa. Pääosin kuitenkin toki täällä Balkanilla. Laskeskelin tuossa huvikseni, että tänä vuonna olen reissannut hieman yli 200 eri tyypin kanssa ympäri maata ja mantuja erilaisten reissujen puitteissa. Olen tavannut siis hirvittävän määrä uusia ihmisiä, olen höpöttänyt juttujani hämmentävän monelle tyypille. Jotka ovat kaikki olleet mukavia. Jopa kilttejä.

Kun olet matkanjohtaja, yksi asia josta olet vastuussa, on aikataulut. Eli että ollaan siellä missä pitää siihen aikaan kun siellä pitää olla. Ja kaikki, siis ihan kaikki, nämä minun kanssa matkustaneet matkaajat ovat noudattaneet ohjeita joskus jopa ehkäpä liiankin kiltisti. Moni hotelli ja ravintola on saattanut olla hieman näreissään kun ryhmäni on ollut jonossa ravintolan ulkopuolella varttia ennen kuin meillä on varaus tai aamiainen alkaa. Näin vaan käy aina. Matkaajat ovat pääosin etuajassa mieluummin kuin myöhässä. 

Sesonki on siis ohi. Niin omassa henkilökohtaisessa kuplassani kuin täällä Kaštel Starissa. Minun sesonki osuu keväisin huhti-kesäkuulle ja syksylle elokuun lopusta lokakuun loppuun. Ryhmät kun tuppaavat reissaamaan näinä aikoina. Kaštel Starin turistisesonki puolestaan on huhtikuun lopusta lokakuun puoleen väliin. Sen jälkeen usea baari sulkee ovensa talveksi ja moni majoitusliike on kiinni. Kaduilla ei lokakuun lopulla näy enää muita kuin Kroatian rekisterissä olevia autoja eikä rantakadulla tai cafe baareissa kuule kuin todella harvoin vierasta kieltä. Lentokoneitakaan ei enää lentele kylän yli joka viides minuutti kuten kesällä. Nyt niitä menee vain muutama päivässä. Kaštela vaipuu talvihorrokseen.

 

Mitä sitä sitten talvella touhutaan? Tätä minulta kysytään toistuvasti. Että mitä eläkeläinen tekee talvisessa Kroatiassa? Ja vastaus on, että ihan sitä samaa mitä eläkeläinen tekisi Suomessa. Paitsi että täällä se ei hiihdä. Se katselee televisiota, surffailee netissä, lukee, turhautuu ja pitkästyy. Odottaa kevättä. Eli loppujen lopuksi arkielämä täällä ei kovin kauheasti eroa arjesta Suomessa. 

Kohti kevättä yli talven siis. Koitan aktivoitua täällä blogissa nyt kun sitä aikaa taas on. Pysykääpä siis kuulolla. Juttua pukkaa heti kun sitä juttua taas on.   

  

Turistit

Perjantai 22.8.2025 klo 16.51 - JariH

Piti aloittaa tämä juttu ilmoittamalla, että kesä on nyt sitten loppu. Ajatus syntyi siitä, että eilinen päivä oli tuulinen ja sateinen - sanalla sanottuna siis syksyinen. Yölläkin sateli, jopa niin, että aamulla piti miettiä voiko sitä suorittaa aamurutiineja normaalisti. 

Mutta sade loppui, tuuli tyyntyi, aurinko alkoi pilkistellä ja niinpä rutiinit lenkkeineen, uinteineen ja kahviloineen saatiin tehdyksi. Eiköhän se kesä jatku sittenkin, ainakin vielä hetken. Täällä meidän huudeilla kesäkelit, ainakin suomalaisen mittapuun mukaan, jatkuvat tavallisesti pitkälle lokakuuhun asti. Kuun loppupuolella sateiden mahdollisuus kasvaa, mutta  lokakuun puoleen väliin, eli allekirjoittaneen syntymäpäiviin asti, voi aika huoletta olettaa kesän jatkuvan. 

Joka onkin ihan hyvä asia, sillä turisteja riittää. Täällä meillä tämä kesä on vierailijoiden suhteen mennyt lukujen perusteella pitkälti samalla tavalla kuin edelliset kesät. Tilastot osoittavat nimittäin, että Kaštelassa on vieraillut melko tarkkaan sama määrä turisteja kuin viime kesänä. Majoitusten kesto on kuulemma lyhentynyt, eikä ihmiset enää syö paljon ulkona vaan tekevät ruokansa itse. Tämä johtuu pitkälti siitä, että hinnat ovat nousseet. Ne ovat nousseet niin paljon, että paikalliset ovat todella huolissaan. He ovat huolissaan ensinnäkin siitä, kuinka pärjäävät itse, mutta myös siitä, että saako Kroatia kalliin matkailumaan maineen. Johon suuntaan se on kovasti matkalla. 

Mutta kuten todettu, ainakin vielä tänä kesänä turisteja riittää. Onhan Keski-Euroopassa on yhä lomakausi, vaikka Suomessa se alkaa olla jo ohi. Lomakausi näkyy meidän kaduilla ja kujilla, täällä liikkuu edellä mainittujen tilastojen mukaan ihmisiä mm. Puolasta, Saksasta ja Iso-Britaniasta. Lukujen mukaan pohjoismaisia turisteja tulee lähinnä Norjasta ja Ruotsista. Suomea ei tilastoista löydy. Ja ei Suomea kyllä pahemmin missään kuulekaan, keskimäärin ehkä noin kerran viikossa saattaa kuulla, että jossainpäin joku puhuu suomea.

Sitten syvään päätyyn. Eli siihen miten nämä lomailijat käyttäytyvät. Lähdetään siitä, että pääosin ihan kivasti. Esimerkiksi ylikännisiä äänekkäitä, yleensä englantilaisia, poikaporukoita ei täällä meillä näy. Ehkä ne kaikki menevät Splitiin, jossa niitä kuulemani mukaan riittää. Jopa liikaa.  

Meidän rannoilla liikkuu hieman vanhempaan väkeä ja lapsiperheitä.Koska Kaštela on rauhallinen kohde. Toki varsinkin puolalaiset valloittavat pyyhkeillään, suppilaudoillaan, aurinkovarjoillaan ja teltoillaan rannalta sellaisen puolen hehtaarin alueen, mutta suotakoon se heille. Hehän ovat lomalla. Vaikka se toisinaan hieman ärsyttääkin. 

Todistinpa kesällä jopa sen, että meidän rannan hentoihin puihin oli joku ripustanut riippumaton.....

https://www.riippumattoverkossa.fi/

Rannan valtaajat ärsyttää, mutta ei läheskään niin paljon kuin ilman paitaa kaduilla kekkuloivat keski-ikäiset tyypit. Uima-asuissa liikkuminen on kielletty mm. Splitin vanhassakaupungissa, siitä rapsahtaa mellevä 300€ sakko, mutta Kaštela ei ole tämmöistä sääntöä vielä laatinut. Joka näkyy. Lämpimänä päivänä meidän riva, eli rantakatu, on täynnä uimahousuissa ja bikineissä liikkuvia ihmisiä. Vaan menköön nyt tämäkin sitten. Koska se loma. Mutta! Kun olette lomalla, on kuuma ja teillä on ne uikkarit päällä, niin älkää nyt herran tähden mihinkään ravintolaan moisessa varustuksessa istuko.   Ja jos menette, pistäkää edes paita päälle. Ihan vaan vaikka kunnioituksesta toisia asiakkaita kohtaan. 

Tähän väliin on pakko pistää yksi huomio. En tiedä olenko se vain minä, mutta olen ollut havainnut että bikinit ovat pienentyneet sinä aikana kun olen ollut pois aktiivisesta rantaelämästä. En muista kolme vuotta sitten nähneeni niin pieniä kangaspaloja joita pystyy bongaamaan nykyään päivittäin tuolla meidän biitsillä. 

Takaisin asiaan. Siis paita päälle kun menette ravintolaan. Syömään.Tämä on sovittu? Eikös vaan? Sitä pizzaa ei ole kovin mukavaa vetää kun vieressä röhnöttää selkäkarvainen 130 kiloinen miesoletettu ilman paitaa. Kahvilat, varsinkin rantabaarit ovat eri asia, mutta ne ruokaravintolat. Ei ilman paitaa. 

Ai niin muuten, mikä saa ihmisen syömään vuorokauden kuumimpaan aikaan? Olen ihmetellyt kun väki istuu 40 asteen kuumuudessa syömässä rasvaista pizzaa. Sillä kaikki turistit syövät pizzaa. Aina. Ja joka paikassa. Mutta  miksi juuri silloin kun on se kaikkein kuumin aika? Paikalliset pistävät tuohon aikaan jopa kauppansa kiinni, koska kukaan ei liiku missään, mutta kun olet lomalla, sinä istut terassilla. Ilman paitaa. Pizza edessä. Ei voi olla kivaa. Vaikka olisi kuinka nälkä. 

Ja kun syömiseen päästiin, siitä kevyellä aasinsillalla henkilökohtaisuuksiin. En tiedä onko se Välimeren ruokavalio, onko se ilmasto vai dalmatialainen tapa elää, mutta allekirjoittanut on hävittänyt elopainostaan tämän aamun mittauksen mukaan siitä alkaen kun muutin takaisin Kaštelaan, eli reilussa kahdessa kuukaudessa, 7,8 kiloa. Joka on hämmentävää, sillä en ole kiinnittänyt minkäänlaista erityistä huomiota ruokavaliooni. Ja paino vaan tippuu….. 

No niin. Eiköhän se tällä kertaa sitten ollut tässä. Palaan linjoille taasen jossain välissä kun jotain asiaa ilmenee. Siihen asti pidetään se paita päällä. Ainakin ruokaravintoloissa.